Suo on kosteikkoekosysteemi, jolle ominaisin piirre on turpeen muodostuminen. Turpeen muodostuminen on mahdollista viileissä, happamissa ja kosteissa olosuhteissa. Suolla kasvavat kasvit, esim. rahkasammalet ja sarat muodostavat siis samalla oman kasvualustansa. Yleensä suo ja metsä erotetaan toisistaan seuraavalla kahdella perussäännöllä:

1. Suolla pintamaa on kuolleesta orgaanisesta aineksesta syntynyttä turvetta, metsässä puolestaan kivennäismaata.

2. Suolla suokasvien (esim. rahkasammalet) osuus pintakasvillisuudesta on yli ¾ osaa.

Soiden tyypittelyyn vaikuttaa kasvupaikan ravinteisuuden lisäksi olennaisesti vesitalous eli mistä ja miten suo saa kosteutensa. Esimerkiksi luhtien kosteus on peräisin läheisestä vesistöstä ja korpi saa vettä pintavaluntana ympäröiviltä kivennäismailta. Karkeasti suot voidaan tyypitellä puustoisiin soihin ja puuttomiin avosoihin. Nämä jaetaan edelleen seuraaviin päätyyppeihin:

1. Räme 
2. Korpi 
3. Neva 
4. Letto 
5. Luhta 
6. Lähteikkö 

Suotyyppejä voidaan erottaa kaikkiaan useita kymmeniä, riippuen käytettävästä luokittelujärjestelmästä. Tässä materiaalissa paneudutaan vain pääryhmien esittelyyn sekä niihin suotyyppeihin, jotka kuuluvat metsälain tai luonnonsuojelulain tarkoittamiin arvokkaisiin elinympäristöihin.

Ojitus vaikuttaa ratkaisevasti suon kasvillisuuteen: suolajisto vähenee ja vastaavasti metsälajisto yleistyy. Ojituksen kuivatusvaikutuksen perusteella voidaan kultakin ravinnetasolta erottaa ojikko, muuttuma ja turvekangas. Ojikon kasvillisuus ei ole vielä sanottavasti muuttunut, muuttumassa metsälajisto on jo selvästi yleistynyt ja turvekankaalla metsälajit ovat jo vallitsevia. Esimerkiksi mustikkakorpi muuttuu onnistuneen ojituksen tuloksena mustikkaturvekankaaksi.

Metsäkasvillisuuden tavoin myös suokasvillisuudessa on alueellisia eroja maamme eri osien välillä. Ilmasto muuttuu maassamme viileämmäksi ja samalla kosteammaksi siirryttäessä etelästä ja lännestä itään ja pohjoiseen. Tämän vuoksi Pohjois-Suomen suot ovat yleisesti ottaen märempiä kuin eteläisen Suomen ja soiden osuus maa-alasta on suurempi. Tämä ero näkyy paitsi eri suotyyppien yleisyytenä, niin myös erilaisina suotyyppiyhdistelminä. Suotyyppiyhdistelmä käsittää aina useita eri suotyyppejä; esim. suon keskellä on nevaa ja laidoilla rämettä sekä korpea. Yksittäinen pieni suo voi olla yhtä ainoaa suotyyppiä, mutta useimmat suot edustavat kuitenkin jotain suotyyppiyhdistelmää. Suotyyppiyhdistelmiä on kolmea eri pääryhmää:

1. Keidassuot 
2. Aapasuot 
3. Palsasuot 
Eteläisen Suomen suot ovat lähes poikkeuksetta keidassoita, joiden keskiosat ovat laitoja kuivempia. Tämä näkyy hyvin kasvillisuudessa: keidassoiden keskiosissa vallitsee mätäspintainen varpukasvillisuus. Siirryttäessä itään ja pohjoiseen alkaa myös suotyyppiyhdistelmä vaihtua keidassoista aapasoiksi. Keidassuo- ja aapasuovyöhykkeen raja vastaa osapuilleen Etelä-Suomen ja Pohjanmaan – Kainuun metsäkasvillisuusvyöhykkeen rajaa.

Aapasoilla suon keskiosa on suon märin kohta ja kasvillisuus on usein saravaltaista. Pohjois-Karjalassa aapasoita esiintyy Ilomantsin pohjoisosista ylöspäin. Esimerkiksi Ilomantsin Kesonsuo ja Kiteen Partiissuo ovat keidassoita, kun taas Patvinsuolla esiintyy sekä aapa- että keidassuon piirteitä.

Aivan maamme pohjoisimmissa osissa (Enontekiö, Utsjoki ja osa Inaria) suot ovat palsasoita, joiden tyypillisin piirre ovat ’jääsydämiset’ jättiläismättäät, palsat.